torstai 8. marraskuuta 2012

Alku aina hankalaa!


Olen viimeksi neulonut yläasteella pakollisilla 7.luokan käsityön tunneilla. Ja tämä siis on tapahtunut vuonna 1993! Olen aina, siis AINA, vihannut neulomista enkä silloinkaan ollut järin innostunut säärystimien neulomisesta. Jo ala-asteella olisin halunnut mennä puukäsitöihin, mutta silloin oli lähes suotavaa, että tytöt menee rättejä pyörittelemään ja pojat hoitaa puuhommat. Ala-asteen tunneilla virkattiin ketjusilmukoita, tehtiin vinksallaan olevia patalappuja, koukutettiin kotitöppöset ja neulottiin hiuspanta. Niin, ja ne sukat ja lapaset. En ole eläissäni vihannut mitään niin paljon kuin sitä lapasen neulomista puhumattakaan sukasta. Kantakavennukset! Argh! Kirosana! Kärkikavennus! Argh! Toinen kirosana. Virkkuukoukkua kyllä pyörittelin myöhemminkin käsissäni, ja sillä sain jotain aikaankin - ja puukäsitöihinkin pääsin mukaan vuosia myöhemmin opiskeltuani puualan artesaaniksi. Mutta ne sukkapuikot...


Ei se neulominen ihan putkeen lähtenyt, kun tammikuussa 2012 sain aivopierun ja ostin muutaman kerän Novitan Nallea sekä 3mm:n sukkapuikot. Samoihin aikoihin sain diagnoosin vaikeasta masennuksesta, joka myöhemmin on selkeytynyt kaksisuuntaiseksi mielialahäiriöksi. Jäädessäni töistä sairauslomalle aloin hiljalleen voimaan paremmin ja kaipasin itselleni tekemistä. Jotain sellaista tekemistä mikä veisi ajatukset muualle huonosta olosta, ja joka saisi kipinän heräämään. Tässä vaiheessa astuu kuvioihin ne langat ja sukkapuikot. Sukanvarsiahan olen aina osannut neuloa, mutta mielenkiintoni on aina loppunut kantalappuun ja viimeistään kantapään kavennuksiin. Ja jos jotain muuta olen hallinnut, niin purkamisen. Ja näinhän kävi näidenkin sukkien kanssa. Kantapäätä aloittaessani olin aivan ihmeissäni lankavyötteen takana olevasta ohjeesta. Tavasin kissojen ja koirien kanssa riviä kerrallaan: käännä, neulo oikea, kierrä, neulo nurin kiertäen, kissa, koira, hei macarena! Se oli aivan totaalista hepreaa, mutta aikani taisteltua (lue: vuoroin neulomalla ja vuoroin purkamalla) sain kuin sainkin kantapään valmiiksi! Ja loppuhan oli kuin tanssia parhaimmillaan aina siihen saakka, kunnes joku tallaa varpaille. Onneksi kyseessä oli kuitenkin omat varpaat, sillä kärkikavennukset tuli aloitettua liian myöhään. Sukasta tuli liian pitkä ja taas purettiin, mutta päivän päätteeksi olin kuitenkin saanut ensimmäisen sukan valmiiksi. Huom! Elämäni ensimmäisen itse tekemäni sukan, johon en ollut kenenkään apuja kysellyt. Olin hemmetin ylpeä itsestäni.


Äitinihän oli äärimmäisen yllättynyt tästä aivopierusta: "Herran pieksut, tyttö neuloo!". Myönsi ääneen, että eipähän uskonut tämänkään päivän tulevan - ja enpä kyllä uskonut itsekään. Olinhan aina sanonut, etten sukkapuikkoihin koske! Mutta tekemisestä innostui ihan eri tavalla, kun sen teki itse ilman neuvojia ja ilman kiirettä. Sain omaan tahtiin opetella - vaikkakin välistä hiuksia repien ja ärräpäitä suustani päästellen. Se jästipäisyys mikä minussa on aina ollut, osoittautui kerrankin hyödylliseksi ja korvaamattomaksi opetellessani vanhaa vihattua asiaa. Suurinta hilpeyttä äitilläni aiheutti se, että ostin Joen Langasta (paikallinen käsityöliike) jotain sekotelankaa tuubihuivia varten. Naureskellen tuumasi saankohan koskaan sen valmiiksi, ja varsinkin kun teen virkkaamalla. Muutamaa päivää myöhemmin lähetin multimediaviestin varustettuna tekstillä: Tämmöinen siitä sitten tuli! Valmis!


Neuloin alkuun ainakin kolmet erilaiset sukat ennen tuubihuiviin uppoutumista, jotta sain sisäistettyä sukkien ongelmakohdan päähäni (lue: kantapään). Jokaisen sukan kohdalla neuloin ja purin - enkä itseasiassa ole vielä tänäkään päivänä neulonut enkä virkannut yhtään työtä ilman, että en olisi jättänyt purkamatta jossain vaiheessa. Pieni silmukannussija minussa herää yhdenkin virheen kohdalla eikä se todellakaan anna armoa! Olen ollut myös varsin omapäinen neuleohjeiden kanssa enkä hevillä, enkä kovimmallakaan rockilla, ole lähtenyt testaamaan ohjeita. Tekemällä oppii - minun tapauksessa tekemällä ja purkamalla. En tiedä kumpi johtaa tällä hetkellä: Neuloosi vaiko Purkoosi. Ja siitähän se nimikin tälle blogille tuli varsin kivuttomasti.


Ihan alun lopuksi toivon, että tämän blogin myötä muutkin löytävät sen innostuksen neulomiseen minkä itse kadotin, ja sitten löysin uudestaan. Olen itse aika alkutaipaleella sen suhteen, etten ole hirveästi poikennut sukista ja lapasista enkä juurikaan ole kokeillut erilaisia pintaneulemalleja. Katsotaan mitä tuleman pitää, ja terapiamuodoistahan tämä on varmasti parhaimmasta päästä. Kantapää! Check!



2 kommenttia:

  1. FB:n kautta tänne tupsahdin. Ei voi kuin ihmetellä, miten nopeasti sinusta on varsinainen mestari kuoriutunut.
    Hienoja sukkia ja lapasia :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vielä on paljon opittavaa ja mestariksi vielä matkaa. Mutta tekemällä ja purkamalla sitä oppii. :D

      Poista

Mieltäni piristää, kun jätät muistoksi kommentin tai parin! Kiitos!